Kun maailma yllättää – yhä uudestaan

Photograph (c) by Orren Jack Turner, Princeton-

Olemme saaneet ihailla jo pitemmän aikaa uutta uljasta maailmaa. Kun Suomen talous on karahtanut kiveen eikä papereilla sitä enää kuntoon saada, on käytössä sakset. Meidät on armon vuonna 2024 yllättänyt moni asia. Miksi näin on käynyt, sitä voimme nyt tässä pohtia.

Otetaan nyt tarkasteluun vaikkapa hämmästyttävä ja täysin puskista tullut yllätys, Suomen väestörakenteen keikahtaminen takapainoiseksi. Nyt täysin yllättäen tarvitaan hoitopaikkoja ikääntyneille ja kouluja suljetaan, koska ei ole oppilaita. Suomen väestönkasvu on pysähtynyt ja vain ulkomailta saatu tuore veri pitää meitä kansakuntana kasvukäyrällä. Tokihan tuo on ollut tilastoista nähtävissä iät ja ajat mutta varautumisen kanssa on ollut vähän niin ja näin. Sakkaamiseen on herätty, mutta onko sitä oikeasti ymmärretty, epäilen pahasti.

Kun katsotaan tilastoja, jotka ovat toki kaikkien saatavilla olleet aina, nähdään kehitys todella selvästi. Kahdenkymmenen vuoden välein napsaistu ostos on melko jäätävää luettavaa. Nuoriso katoaa ja me pitkäikäiset valtaamme alaa. Kun 1962 oli 0-14 vuotiaita noin 1,2 miljoonaa enemmän kuin 75 vuotiaita ja sitä vanhempia, tilanne oli vuonna 2022 kääntynyt niin, että nuorisoa oli enää 240 000 henkeä enemmän kuin varttunutta väestönosaa. Nuorisoa on kadonnut 450 000 mutta varttuneita ollaan saatu lisää 500 000. Tuo on tietysti hiipuvan valtion merkki.

Kun tilastoista kaivaa esiin vielä sen, että Tilastokeskuksen kriteerien mukaan ulkomaalaistaustaisten suomalaisten määrä on kohonnut vuoden 1990 lukemasta 37 000 vuoden 2022 lukemaan 508 000, tiedetäänkin jo, mistä edes vähäinen väkiluvun kasvu on saatu. Suomalaistaustaisten lukumäärä on tuossa 32 vuodessa kasvanut noin 95 000 sielulla. Jos katsotaan asiaa lyhemmällä välillä, vuodesta 2020 vuoteen 2022 suomalaistaustaisten lukumäärä putosi 34 000 sielun verran, eli siinä tilastossa alamäki on meneillään. Käänne tapahtui jo 2015, ja siihen toki valtio reagoi kai jotenkin. Ehkä, en muista.

Budjetissa maahanmuuttoon suunnatut varat (1000€)

Tilastot ovat siis pitkään kertoneet, että Suomen väestöpohja alkaa heikentyä. Jatkuvaa talouskasvua on vaikea rakentaa maassa, jossa väkiluku pienenee ja sen vähäinenkin kasvu on maahanmuuton varassa. En osaa tarkalleen sanoa, mikä meidän politiikka maahanmuuton suhteen on. Onko tarkoitus pitää väestönkasvua yllä houkuttelemaan Suomeen lisää asukkaita? Onko tarkoitus houkutella täällä jo olevia lisääntymään ahkerammin? Vai onko hiipuminen hyväksyttävä suunta? Kaikki nämä vaihtoehdot ovat relevantteja, mutta vaativat toki erilaisia toimia. Valtion budjetissa maahanmuuttoon suunnatut varat ovat heitelleet kymmenen vuoden aikana noin 77 miljoonasta tuonne 705 miljoonaan. 2021 jälkeen panostusta on lisätty, mutta se on jo kääntynyt laskuun ja arvoitus on vuosi 2025.

Suomessa suuri ongelma, kuten toki muuallakin, on tieteen muuttuminen magiaksi. Sen sijaan, että asioita tutkittaisiin, mietittäisiin ja tehtäisiin rauhassa pitkäjänteisiä päätöksiä, joissa pysyttäisiin yli vaalikausien, meillä huudetaan, tempoillaan ja mennään laput silmillä. Ehkä vähän tässä kärjistän, mutta siltä tuo nyt pahasti näyttää. Ajelehdimme maailman merillä, koska jostain syystä emme enää osaa lukea edes karttaa.

Anoitosseeni – uuden epookin alku

Tieto lisää tuskaa. Nämä Saarnaajasta tutut sanat ovat yhä ikävästi totta. Vuoden 2023 lopussa ja 2024 alussa olen joutunut eräistä syistä seuraamaan tekoälyn nousua ja ihmisälyn laskua. Kehitys on hyvä siinä mielessä, että ihmiskunnan tuska näyttää vähenevän kovaa vauhtia. Internetin myötä uskottiin, että ihmiskunta viisastuu, kun tietoa voidaan vapaasti jakaa. Tämä on toteutunut kuten vedyn jalostaminen halvaksi polttoaineeksi. Sehän onnistuu kaikilta, koska raaka-ainetta sataa ilmaiseksi taivaalta.

Ihmiskunnan älykkyyden lasku on huomattu mutta anti-Flynn ilmiö on saanut edetä rauhassa, sillä vähänpä sille on tehtävissä. Suurin osa väestöstä ei edes usko, että älykkyyttä voisi mitata millään lailla. Toki se on kokonaisvaltaisesti vaikeaa, mutta oudon hyvin testit ovat antaneet suuntaa sille, miksi toisille tiede on helpompaa kuin toisille. Toki on hyvä muistaa, että tietämättömyys koostuu karkeasti yleistäen kahdesta tekijästä, nimittäin (A) kyvyttömyydestä oppia ja/tai soveltaa oppimaansa ja (B) tiedonsaannin rajoituksista. Ominaisuus A voi johtua geeneistä ja/tai kasvatuksesta siinä vaiheessa, kun ihmislapsen aivot kehittyvät. Jos ihmisellä on ominaisuus A, ei häntä hyödytä mikään tiedon määrä, asiantilaa ei voi korjata.  Jos syy on B, parannusta saadaan helposti tuottamalla tieto kaikkien saataville. Paitsi jos niin ei haluta, kuten yhä joissakin maissa on tapana.

Asia ei luonnollisesti ole aivan näin yksinkertainen, mutta suuren ihmismassan peruskuvio haarautuu näistä juurista. Ikävä kyllä tuohon peruskuvioon liittyy aina ne poikkeukset, joilla on halua sekoittaa pakkaa jostakin syystä. He käyttävät surutta hyväksi uutta uljasta ihmistä, joka arvostaa elämänkoulua enemmän kuin yliopistoa ja youtubea enemmän kuin tieteellisiä julkaisuja.

Tänä vuonna selkeä trendi on ollut disinformaation levittämisen lisääntyminen. Tekoälyn myötä väärän informaation paketoiminen yhä uskottavammaksi on tullut halvemmaksi ja helpommaksi. Sen myötä yhä useampi levittää videoita, artikkeleita ja kuvia, jotka eivät kestä mitään kriittistä tarkastelua. Hyödyllisten idioottien myötä meillä on runsaasti myös misinformaatiota. Tällöin alkuperäinen lähde hämärtyy ja tieto tulee ”yleiseksi”.

Tietotulvan keskellä on yhä vaikeampi erottaa oikea väärästä. Niin ikävältä kuin se joskus tuntuukin, hyvä yleissivistys ja lukutaito varjelevat pahimmilta virheiltä. Kannattaa hiukan miettiä, ennen kuin jakaa tieteen uusimpia löytöjä jättiläisiin tai pettämättömiin sijoitusneuvoihin liittyen. On hyvä muistaa, että disinformaation tuottaminen ei ole ilmaista ja sen levittäjillä on aina pyrkimys johonkin, joko suoraan tai välilliseen rahalliseen hyötyyn.

Tosiasioiden tunnustaminen on usein tuskallista, mutta välttämätöntä, jos jotain halutaan muuttaa. Me kyllä tiedämme ja tunnistamme jo Suomessakin, että yleissivistys ei ole enää niin korkealla tasolla kuin vielä 20-30 vuotta sitten. Lähdekritiikki ei ole suosiossa, sen on syrjäyttänyt nopea reagointi asiaan kuin asiaan. Haluamme jakaa jännän uutisen ensimmäisenä tajuamatta, että se on silkkaa valetta. Tekoälyn avulla lehtitalotkin kääntävät kilpaa ties mitä artikkeleita yön pimeinä tunteina ehtiäkseen ensin haaskan äärelle. Nopeus on ohittanut tarkkuuden, koska tarkkuus vaatii vaivaa, nopeus ei.

Palataan tarinan alkuun. Antroposeeni on vaihtunut pikavauhtia anoitosseeniin. Se voi jäädä pieneksi välisoitoiksi, mutta se voi olla myös viimeinen epookki, jolle kukaan osaa edes nimeä antaa. Mainitsemani seuranta liittyy ilmastonmuutoksen tiimoilta käynnistyneeseen massiiviseen disinformaation jakamiseen. Jokuhan sen operaation maksaa, syitä voi vain arvailla. Toki ilmastonmuutoksesta voi olla mitä mieltä tahansa, mutta tieteellisen datan kerääminen on nykyään helppoa. Sen tulkintaa voi tietysti kiistää, mutta ei sisältöä. Jos joku oikeasti uskoo, että kotikeittiössä avokattilassa vesi voi kiehua vaikka 50C asteessa, jos seisoo vieressä porkkana kädessä, ollaan jo melko syvällä litteän Maan uumenissa. Ehkä pystymme parempaan.

Lex Multala – tekijänoikeutta rapauttamassa

Syksyn aikana suurta hämmästystä aiheuttanut hallituksen esitys eduskunnalle laiksi tekijänoikeuslain muuttamisesta (HE 46/2023 vp) on nyt saapumassa viimeiselle portille. Pitkälle on tultu siitä hetkestä, kun Riina Katajavuoren kanssa tapasimme kulttuuriministeri Petri Honkosen kesällä 2022. Selkeä laki selkeine esiselvityksineen on sotkettu syystä, jota monet ovat arvailleet.

Eduskunta äänestää lain hyväksymisestä/hylkäämisestä joko 7.12. tai 8.12., jos puhemaratonit eivät veny erityisen pitkiksi. Ja koska kyseessä on hallituksen esitys, hallituspuolueissa ryhmäkuria pidetään kasassa kepein ja ketjuin, joten läpimenon esteenä ei ole enää edes terve järki. Telaketjupolitiikka on nähty kaikissa valiokunnissa, joissa lakeja on valmisteltu, hallitus jyrää nurin äänin 9-8 kaikki muutokset kaikkiin lakiesityksiin. Näin kävi myös sivistysvaliokunnassa. 

Yksityiskohtaisessa käsittelyssä ed. Razmyar ehdotti ed. Honkasalon kannattamana, että lakiehdotus hyväksytään vastalauseesta ilmenevässä muodossa. Seuranneessa äänestyksessä mietintöluonnos voitti ed. Razmyarin ehdotuksen äänin 9—8. 

Lakimuutoksen ongelmat ovat tiedossa kaikilla. Niistä tietää sivistysvaliokunta, sillä lukuisissa kuulemisissa ne ovat kyllä tulleet esille. Niistä tietää OKM, mutta eihän lain valmistellut virkamies voi tietenkään perääntyä. Ongelmista tietää myös kulttuuriministeri Sari Multala, mutta häntä asia ei kiinnosta. Laki on hänelle vain yksi hillovoileipä muiden joukossa. Kulttuuriministeri ei uskaltanut tehdä mitään, sillä kuollutta leikkiminen on tunnetusti tapa, jolla vastuuta välttävät ihmiset kuvittelevat myrskyn menevän nätisti ohitse.

Lain ongelmista on kirjoitettu jo niin paljon, ettei niitä kannata enää tässä sen enempää kerrata. On kuitenkin syytä nostaa esiin, että äänikirjojen lukijoiden tuominen korvausoikeuden piiriin perusteltiin lakiesityksessä asiavirheellä ja kehäpäätelmällä, mikä tietysti herättää kysymyksen siitä, mikä on valmistelevan virkahenkilön ammattitaito ja vastuu tekemisistään. Lisäksi Petra Lampinen nostaa julkisessa FB-päivityksessään esiin monia N-liiton toiminnanjohtaja Elina Kuusikon sivistysvaliokunnalle esittämiä ongelmallisia argumentteja, joista paljastuu lepsun lainsäädäntötyön vaarat. Tässä pieni ote kyseisestä päivityksestä:

”Kuusikko jatkaa:
”Sanasto ja Kirjailijaliitto ovat väittäneet, että äänikirjan lukijan tekijänoikeus olisi heikompi kuin kirjailijalla. Tämä ei pidä paikkaansa.”

Huomatkaa, että tässä Kuusikko ei edelleenkään muista, että näyttelijälle syntyy tosiaan lähioikeus, ei tekijänoikeutta, jotka ovat siis kaksi täysin eri asiaa ja Kuusikko aivan varmasti tämän tietää. Siksi tuo Kuusikon lause ”tämä ei pidä paikkaansa” on suoraan sanoakseni valhe.

Seuraava Kuusikon väite on paksuin ja isoin uhka tekijänoikeudelle. Sille ei löydy lausunnosta mitään perustetta, jos Kuusikko muistaisi käyttää oikeaa juridista termiä lähioikeus:

”Esittävälle taiteilijalle (lukija) syntyy vastaava yksinoikeus tuohon tallenteeseen kuin teoksen tekijälle (kirjailija)”

Faktaa:

Tekijänoikeus syntyy, kun tekijä on tuottanut teoksen, joka on hänen luovuutensa tuote. Tällainen teos on esimerkiksi kirjailijan kirjoittama kirja, säveltäjän säveltämä musiikki tai kuvataiteilijan maalaama teos. Kun tekijä saa teoksensa valmiiksi, on hänelle syntynyt teokseen (kirja, sävellys, maalaus) tekijänoikeus. Tekijänoikeus jakautuu taloudellisiin ja moraalisiin oikeuksiin. Taloudelliset oikeudet tarkoittavat sitä, että tekijällä on yksinoikeus päättää teoksensa myymisestä ja julkisesta esittämisestä.

Pohdintaa:

Jos laki menee läpi eduskunnassa, niin kuin Näyttelijäliiton toiminnanjohtaja Elina Kuusikko esittää, avautuu uusi lain tulkinnan mahdollisuus: Äänikirjan tekijäksi merkitään kaksi tekijää, joten kyseessä on uusi itsenäinen teos. Tuotantoyhtiö tai teatteri voi ostaa oikeudet kirjan televisioadaptaatioon tai näytelmään pelkän kirjailijan sijaan sekä kirjailijalta että näyttelijältä sanomalla, että heidän adaptaationsa perustuu kirjan sijasta äänikirjaan. Näin kirjailija menettää alkuperäisen tekijänoikeutensa, yksinoikeutensa teokseensa. Miten jakaantuu tekijänoikeudet, jos tulevaisuudessa tekoälyrobotti lukee äänikirjan? Saako robotin omistajaekonomi oikeudet kirjailijan teokseen? Onko kansanrunouden ääneen lukijalla yksinoikeus yhteiseen kansanrunouteemme?”

Kun lakiesitystä joudutaan puolustelemaan sumutuksella niin kuulemisissa kuin virkamiesvalmistelussa, ollaan aika huonoilla teillä. Hallituspuolueiden sisällä tämän on myös huomattu, ja ministeri Multala olisi tosiaan voinut jopa puoluetovereitaan kuuntelemalla tehdä ne yliviivaukset, joilla esitetty laki olisi muuttunut järkevään muotoon. Mutta Multala ei tehnyt sitä. Hän ei myöskään vastannut määräajassa yhteenkään kolmesta kirjallisesta kysymyksestä, joita aiheesta on esitetty. Niihinkin on parlamentarismissa sääntönsä:

”Kirjalliset kysymykset 

Edustaja voi tehdä ministerin vastattavaksi kirjallisen kysymyksen tämän toimialaan kuuluvasta asiasta. Vastaus kirjalliseen kysymykseen annetaan 21 päivän kuluessa siitä, kun kysymys toimitettiin valtioneuvostolle.”

-> Pekka Aittakumpu KK 160/2023 vp jätetty 23.10. vastattu 5.12. (43 päivää).
-> Jari Koskela KK 148/2023 vp  jätetty 17.10. vastattu 5.12. (49 päivää).
-> Fatim Diarra KK 144/2023 vp jätetty 13.10. vastattu 5.12. (53 päivää).

Kuten huomaatte, ministeri on vastannut kaikkiin kysymyksiin hätäpäissään vasta, kun lain toinen käsittely on jo alkanut eduskunnassa, jolloin vastauksilla ei enää ole mitään käytännön merkitystä. Tässäkin on rikottu hyvän hallintotavan sääntöjä, mikä on silmiinpistävää koko lain valmistelussa. Tokihan muistamme, että vaikka lakiehdotus pohjautuu laajaan Harengon tekemään esiselvitystyöhön, sitä valmisteltiin silti lähes vuosi. Ihmeellistä kyllä, pitkästä valmistelusta huolimatta lausuntokierrosta ei järjestetty lainkaan, ainoastaan 15.9.2023 Teams-kuuleminen 23 sidosryhmälle, joilla oli mahdollisuus antaa myös kirjallinen lausunto lakiehdotuksesta. 11 tahoa teki näin,  niistä selkeästi 5 vastusti ja vain 2 kannatti äänikirjan lukijoiden mukaan ottamista korvauksen piiriin.

Tämän katastrofin kohtalo siis selviää hyvin pian eduskunnan äänestyksessä. Toivoa sopii, että hallituksen riveistä löytyy niitä, joille normaali parlamentaarinen hyvä lainvalmistelutyö painaa enemmän kuin ryhmäkuri. Jos näin ei käy, Lex Multala jää historiaan lakina, jossa osoitettiin, ettei edes omia sääntöjä tarvitse noudattaa, kun on tarpeeksi röyhkeä ja ministeriksi löytyy ihmisiä, jotka rakastavat valtaa enemmän kuin oikeutta.

Onneksi tämä farssi on pian ohi ja näemme, löytyykö hallituksesta enemmän järkeä kuin nöyrää vallanhimoa.

E-aineiston lainauskorvaus – ministeri Multalan näytön paikka

Mikään ei ole niin ihmeellistä kuin politiikka. Tänä syksynä me kulttuurikuplassa elävät olemme saaneet seurata, kuinka teknologianeutraali lainauskorvaus on muuttanut muotoaan Opetus- ja kulttuuriministeriön virkahenkilöiden käsittelyssä niin, ettei se kestä minkäänlaista kriittistä tarkastelua. Asiasta on väännetty peistä Helsingin Sanomien sivuilla useaan otteeseen. Miten tähän tilanteeseen on päädytty, ihmettelee varmaan moni. No, minäpä avaan asiaa hiukan.

Ensinnäkin, teknologianeutraali lainauskorvaus tarkoittaa sitä, että kirjastojen e-aineisto otettaisiin mukaan lainauskorvauksen piiriin, eli myös e-kirjojen ja e-äänikirjojen lainoista maksettaisiin lainauskorvausta kuten painettujenkin kirjojen osalta. Tällä tavalla lainauskorvaus ei olisi julkaisuformaatista kiinni, eli siitä tuo teknologianeutraali työnimenä syntyi. Tätä hanketta esiteltiin Sanaston toimesta painokkaammin OKM:lle vuonna 2021, jolloin kansallinen e-kirjastohanke oli saanut tuulta purjeisiinsa. Sanottakoon myös se, että e-aineistoja toki oli lainattu merkittävästi yleisistä kirjastoista tilastoinnin arvoisesti jo vuodesta 2014 lähtien ja lainamäärät olivat kymmenkertaistuneet vuoteen 2020 mennessä. Noihin lukuihin tulee tietysti päälle myös korkeakoulujen lainat, normaalit ja niin sanotut verkkokirjahyllylainat.

Ongelmia oli tietysti ne tutut kaksi: lainsäädäntö ja raha. Alussa oltiin muna vai kana -ongelman äärellä. Lainauskorvaukseen ei voinut osoittaa valtion budjetista rahaa, kun ei ollut vastaavaa lainsäädäntöä eikä vastaavaa lainsäädäntöä tarvinnut tehdä, kun ei ollut osoittaa rahaa. Kuulostaa hullulta, mutta näin se perustelun logiikka alussa meni. Näiden asioiden tiimoilta Sanasto toimitti lisätietoa OKM:ään, jotta hanke etenisi. Itse tapasin kirjallisuuskummin ominaisuudessa kulttuuriministeri Antti Kurvisen marraskuussa 2021, ja puhuimme tästäkin asiasta (puhuimme paljon muustakin). Matkan varrella kävi selväksi, että väliaikaisin poikkeusjärjestelyin lainauskorvausta voitaisiin maksaa aikaisintaan 2023 vuoden 2022 lainoista, jos rahoitus löytyy. Laki olisi kuitenkin saatava aikaan, sillä väliaikaiset ratkaisut ovat, kuten nimi jo kertoo, väliaikaisia. Tämä rahoitus oli siis ajateltu täysin vastaavaksi kuin tavallinen lainauskorvaus, eli kääntäjille ja kirjailijoille maksettava korvaus.

Vuosi ehti vaihtua ja tultiin vuoteen 2022. Taistelu rahoista oli kova, sillä budjetin raamit oli lyöty kiinni tiukasti ja lisärahan saaminen olisi pieni ihme. Mutta tässä kävi niin, että kun tahtoa löytyy, löytyy myös keinot. Kurvinen hoiti teknologianeutraalille lainauskorvaukselle kulttuuriministerinä rahoituksen vuosille 2023-2026 siten, että määräraha oli 1 miljoona/vuosi. Sain tästä Kurviselta ilahduttavan viestin vielä huhtikuun alussa 2022, kehyskaudelle rahaa on varattu, mutta lainasäädäntö pitää muuttaa. Kurvisen pesti kulttuuriministerinä loppui 29.4.2022, joten asian hoito siirtyi Petri Honkoselle.

Seuraava vaihe koittikin hyvin pian. Koska OKM:ssä oli ollut kiireitä, Honkonen asetti 23.5.2022  hovioikeudenneuvos Kristiina Harengon selvittämään, miten e-aineistojen kirjastokäytön korvaaminen olisi mahdollista ja tarkoituksenmukaista Suomessa järjestää. Kesäkuussa tapasimme Sanaston väen ja kirjallisuuskummien toimesta ministeri Honkosta, jotta hän voisi kysyä lisätietoja ja kertoa omalta osaltaan, miltä asia hänen vinkkelistään näyttää. Harengon selvitys valmistui 19.10.2022 ja se luovutettiin ministeri Petri Honkoselle. Selvitys oli 77 sivua pitkä, ja sen nojalla korvausta ei esitetty maksettavaksi äänikirjojen lukijoille. Samana päivänä Honkonen vastasi myös kirjalliseen kysymykseen  ja selvensi maksuaikatauluja ja lain etenemistä, sillä nyt oli jo ilmeistä, ettei se valmistu hänen hallituskaudellaan. Oletus oli kuitenkin, että laajan selvitystyön takia lakiesitys saataisiin tehtyä ja hyväksyttyä niin, että se tulisi voimaan 2024: ” Tekijänoikeuslain muutos, jolla turvattaisiin e-lainauskorvausjärjestelmän vakaus ja edellytykset e-lainauksen kehittämiselle, kuten selvityshenkilö on lainsäädäntöratkaisua selvityksessä perustellut, valmisteltaisiin niin, että lainmuutos tulisi voimaan vuonna 2024.”

Paketti oli siis valmis ja jäätiin odottamaan OKM virkahenkilöiden panosta lainvalmistelussa.
HE 46/2023 Hallituksen esitys eduskunnalle laiksi tekijänoikeuslain muuttamisesta saatiin 9.10. 2023 liki vuoden valmistelun jälkeen. Siinä missä Harengon selvitys oli 77 sivua pitkä, lakiehdotus perusteluineen sisälsi 22 sivua. Tässä vaiheessa lakiehdotukseen oli ilmestynyt tämä hämmästystä aiheuttanut ehdotus, jota ei Harengon selvityksessä ollut, eli siinä esitettiin korvausta myös äänikirjojen lukijoille.

Lakiesitys herätti monellakin tavalla aiheellisen kriittisiä kysymyksiä.
Ensinnäkin, vaikka lakiehdotus pohjautuu laajaan Harengon tekemään esiselvitystyöhön, sitä valmisteltiin silti lähes vuosi. Ihmeellistä kyllä, pitkästä valmistelusta huolimatta lausuntokierrosta ei järjestetty lainkaan, ainoastaan 15.9.2023 Teams-kuuleminen 23 sidosryhmälle, joilla oli mahdollisuus antaa myös kirjallinen lausunto lakiehdotuksesta. 11 tahoa teki näin,  niistä selkeästi 5 vastusti ja vain 2 kannatti äänikirjan lukijoiden mukaan ottamista korvauksen piiriin.

Toiseksi, esityksessä ei viitata lainkaan lausuntopalautteen eikä kirjallisen palautteen aiheuttamiin täsmällisiin muutoksiin, joten onko niitä tehty? Jos esitys olisi ollut näkyvillä edes lausuntopalvelussa, olisi valmistelu ollut läpinäkyvä. Nämä seikat jo yksinään saattavat kiinnostaa oikeuskansleriakin, koska lainvalmistelua ohjaa prosessi, jota olisi syytä noudattaa. Lisäksi esityksessä ei ole mitään juridisia perusteita sille, miksi Harengon esityksestä poiketaan ja halutaan äänikirjojen lukijoille jakaa osa tästä korvauksesta. Lakiehdotuksessa on perusteluna:

”Uuden e-kirjoja ja e-äänikirjoja koskevan korvauksen piirissä olisivat nykyisen lainauskorvauksen piirissä olevia kirjoja ja äänikirjoja vastaavat e-kirjat ja e-äänikirjat ja niihin sisältyvät teokset ja tekijät sillä poikkeuksella, että uusi korvaus ehdotetaan maksettavaksi myös e-äänikirjojen lukijoille. Tämä laajennus ehdotetaan tehtäväksi äänikirjojen suosion räjähdysmäisen kasvun vuoksi. Lisäksi ehdotetun laajennuksen perusteena on, että äänikirjoja ei olisi olemassa ja kirjastokäytössä ilman teoksen suullista esitystä ja teoksen lukijan panostusta.”

Mitä tulee äänikirjojen suosion räjähdysmäiseen kasvuun, se on toki tapahtunut kaupallisissa palveluissa, mutta laki koskee kirjastolainauksia, joiden kehitys on tasaantunut jo vuonna 2020, kuten yleisten kirjastojen kirjastotilastoista voi helposti nähdä. Jos taas määrärahaa uhkaa jäädä jakamatta, se johtuu siitä, ettei verkkokirjahyllyt ole tässä lakiesityksessä mukana, mikä tietysti asettaa tietokirjailijat epätasa-arvoiseen asemaan. Jälkimmäinen perustelu on lähinnä absurdi, sillä ei kirjaa olisi olemassa ilman painokoneen käyttäjää tai taittajaa ymv. teoksen kappalevalmistukseen osallistuvia henkilöitä. Kaikki lähtee tietenkin kirjailijasta, ei ole mitään luettavaa, jos kirjailija ei kirjoita kirjaa, mutta teos on olemassa, vaikka kukaan ei lukisi sitä. Käytännössä mitään pitäviä perusteluja asialle ei siis ole tässä lakiesityksessä löydetty. Jos äänikirjan lukijoille halutaan jakaa tukirahaa, on se kokonaan toinen asia, joka pitäisi käsitellä erikseen, samoin määritellä siihen omat määrärahat, ei sekään sen ihmeellisempi asia ole.

HE 46/2023 on nyt ollut viikkoja käsiteltävänä eduskunnan Sivistysvaliokunnassa (SiV). Luultavasti kansanedustajat ovat huomanneet heti, että lakiesityksen valmistelu ja perustelut eivät kestä kovin kriittistä katsetta eikä se vastaa sitä ajatusta, jonka edelliset kulttuurimisterit Kurvinen ja Honkonen laittoivat liikkeelle. Esitystä on käsitelty kokouksissa 18, 21, 22 ja 25 ja kuultu eri osapuolia vielä lisää. Tekijänoikeusjärjestöt ovat vieneet järjen ääntä paikanpäälle ämpärikaupalla. Kirjallisia kysymyksiä aiheeseen liittyen on jätetty useampia (Pekka Aittakumpu ym.)  (Jari Koskela) (Fatim Diarra) ja lisääkin voi olla tulossa.

Koska politiikka on kuitenkin politiikkaa, voi asia mennä yksinkertaistettuna niinkin, että tästä leivotaan hallitus vs. oppositio kysymys. Hallituksen esitys on hallituksen esitys, jolloin hallituksen väki ryhmäkurin takia ei teoriassa halua äänestää esitystä vastaan. Jos SiVin käsittelyn jälkeen kulttuuriministeri Multala ei halua ottaa mitään aktiivista roolia eikä lakiesitystä muuteta, se menee alkuperäisessä muodossa saliin ja äänestykseen. Jos ministeri Multala on siis sitä mieltä, että kirjailijoiden ja kääntäjien asia ei ole tärkeä, ja tekijänoikeuslakia voidaan muuttaa huterasti perustellen, hän voi onnistuneesti hajottaa hallitusrintaman, sillä kaikesta huolimatta moni hallituspuolueen kansanedustaja ei kovin helposti kykene äänestämään järjenvastaisten asioiden puolesta. Järkeväähän riitaisan asian vieminen saliin ei ole, sillä lakiesityksen muokkaaminen ei ole vaikeaa, eikä se varmasti OKM:n virkahenkilöille ole edes arvovaltakysymys, sillä hehän ovat töissä ministeriössä, ja ministeri on heidän johtajansa.

Maailma on siitä raaka paikka, että on asioita, joista pitää kantaa vastuu, kun on saanut isot saappaat jalkaansa. Poliittinen vääntö voi olla mitä vain, mutta fakta on se, että jos Multala haluaa palauttaa lain siihen muotoon, ettei äänikirjojen lukijat ole mukana tässä esityksessä ja jopa verkkokirjahyllyt otetaan korvauksen piiriin tasapuolisuuden vuoksi, se muutos tehdään. Ministerillä on valtaa ja tässä tapauksessa myös varmasti runsaasti tukijoita omienkin joukossa. Jos hän päättää olla tekemättä mitään, tämä häpeä lankeaa hänen päälleen, koska sellaista se politiikka on. Voi hyvinkin käydä tosiaan myös niin, että kulttuuriin perehtyneet hallituspuolueiden edustajat äänestävät torsolakia vastaan ja se kaatuu salissa. Onko istuvan ministerin järkeä ottaa moista riskiä kaiken muun lisäksi, sepä jää nähtäväksi.

Muutaman sanan yliviivaus lakiesityksestä ei ole suuri asia, ja uskon, että ministeri Multala näkee asian myös kaikkien selvitysten jälkeen simppelinä. Lakiesitys on tosiaan esitys, jota on ihan luonnollista muokata, ei siinä mitään sen ihmeellisempää ole. Ministerillä on viime kädessä vastuu ministeriönsä esityksistä ja sen vastuun hän politiikassa kantaa niin hyvässä kuin pahassa, halusipa tai ei. Kuinka käy, sen me näemme lähiaikoina. Pallo on selkeästi nyt ministeri Multalalla, jäämme odottamaan jatkoa.

Missä menet, ilmastonmuutos?

Vuoden 2023 pitkä kuuma kesä alkaa kaartua hiljalleen kohti loppusuoraa. Monet lämpöennätykset ovat menneet rikki niin maalla kuin merelläkin. Tämä on tietysti herättänyt huolta ympäri maapallon ja saanut aikaan suuria otsikoita. Toisaalta, mitään yllättävää ei ole tapahtunut. Tai jos halutaan puhua yllätyksestä, tämä on yllätyksenä samaa luokkaa kuin talvi, joka yllättää aina kesärenkailla luistelevat autoilijat.

Suurin yllätys tämän vuoden mittausdatassa on ollut merien lämpeneminen voimakkaasti jo nyt, vaikka El Niñon vaikutus iskee täysillä vasta aikaisintaan 2024. Toki, kirjoitin jo 2019 pikku kirjasen Hiilijalanjäljillä, jossa merien salaperäinen luonne käy selväksi. Kirja tuli uunista ulos kaikessa hiljaisuudessa 2021, mutta jos haluaa päivittää tietojaan, eiköhän tuo opus jostain löydy.

Minulle kesän uutisointi on ollut hiukan raskasta ja erittäin turhauttavaa. Olen ilmiön parissa paininut enemmän taikka vähemmän jo yli 30 vuotta keräten ja analysoiden dataa niille, keitä se on kiinnostanut. Kiitos tieteen ja kommunikaation kehityksen, hyvää dataa on saatavilla runsaasti. Satelliitit tarkkailevat maapalloa jatkuvasti, joten muutokset näkyvät reaaliajassa, jos niitä haluaa tarkkailla.

Ilmastonmuutoshan ei ole magiaa, vaan aivan normaali fysikaalis-kemiallinen ilmiö, lempinimeltään kasvihuoneilmiö. Perusdynamiikka on matematiikkaa, joka voidaan yksinkertaistaa näin:
Sinulla on vesihana, josta vuotaa tasaisesti vettä keräilyastiaan. Keräilyastiassa on pieniä reikiä, joista vesi vuotaa ulos, jottei astia täyty yli reunojen. Kun osa rei’istä tukitaan, vedenpinta alkaa nousta. Tässä tapauksessa aurinko on vesihanamme ja ilmakehä astia, jos jollekin asia ei jo valjennut.

Käytännössä kaikki oleellinen kasvihuoneilmiön mekaniikasta löytyy tuosta Hiilijalanjäljillä kirjastani. Sieltä löytyy jopa viitoitus kohti tulevaisuutta, joten jos haluaa tietää, minne ollaan menossa, kannattaa sitä selailla. Ei siis kerrata tässä ihan kaikkea.

Muutama seikka tilanteen tiimoilta on hyvä käydä tässäkin läpi, sillä vasta-argumentteja lämpenemisen suhteen ja sen vaikutuksista näkee monessakin mediassa lähes päivittäin. Dis- tai misinformaatio on myös yksi kaupallisuuden laji, joten ei kannata hämmästellä sen viljelyä.

(1) Lämpimiä jaksoja on ollut ennekin
Tämä on totta, mutta…

Maapallon tilahan edes avaruuden sylissä ei ole vakaa, siihen vaikuttaa monikin seikka. Usein tämän argumentin esittäjät nostavat esiin Milankovitchin syklin. Tällöin puhutaan maapallon (a) akselikallistuman luonnollisesta muutoksesta, (b) akselin huojunnasta ja (c) kiertoradan muodon muutoksesta ovaalista pyöreämpään ja takaisin.

Näillä kaikki kolmella on vaikutusta auringon lämpösäteilyn määrään maapallolla erityisesti pohjoisilla leveysasteilla ja riippuen niiden syklien vaiheista, ne joko vahvistavat tai heikentävät toisiaan. Näiden yksittäisten syklien pituudet ovat nykytietämyksen mukaan noin 41 000 vuotta (a), 25 000 vuotta (b) ja 100 000 vuotta (c). Enimmillään vaikutus on ollut karkeasti ottaen 10C astetta ja pienimillään noin 5C astetta, riippuen juuri tuosta yhteisvaikutuksesta. Eli, jos jaamme suurimman muutoksen lyhyimmän syklin mukaan, saamme kiihkeimmäksi Milankovitchin syklin aiheuttamaksi lämpötilan muutokseksi 100 vuodessa 0,04C astetta.

Tällä hetkellä lämpötilan nousu on ollut sadassa vuodessa jo yli 1,0C astetta, eli 25 kertaa nopeampaa kuin nopeimmassa ja kuumimmassa luonnollisessa syklissä. Lisäksi lämpeneminen on kiihtynyt, vaikka olemme menossa a, b ja c syklien kokonaisuuden osalta kohti sitä kylmempää suuntaa.

Eli, kun näette jonkun selittävän lämpenemisen johtuvan Milankovitchin syklistä, voitte todeta, että se on täyttä kukkua. Milankovitch on jo pitkään ollut viemässä meitä kohti jääkautta.  

(2) Lämpeneminen ei ole ihmiselle mikään katastrofi, koska ennenkin on ollut lämmintä

Tämä ei ole totta.

Maapallo on toki ollut paljonkin lämpimämpi, mutta sitä ei ole ihminen lajina ollut katselemassa. Nykyinen yhteiskunnallinen rakenne lepää pitkälti vakaiden olosuhteiden varassa. Tämä tarkoittaa lyhyesti sitä, että valtavan ihmispopulaation ruokatuotanto toimii optimaalisesti juuri näissä olosuhteissa.

Lämpötilan nousu aiheuttaa monia muutoksia, jotka sekoittavat tätä valtaisaa muurahaiskekoa. Ensinnäkin, osa viljelysalueista menetetään kuumuuden ja kuivuuden takia. Lisäksi merenpintojen nousu alkaa hiljalleen ajaa asutusta pois rannikolta kohti sisämaata, joka sekin on joillakin alueilla pois viljelysmaasta. Merien lämpeneminen voi olla kalastukselle vaikea pala, sillä saaliit ovat jo nyt paikoin pudonneet hälyttävästi.

Ihminen ei myöskään kestä jatkuvasti kovinkaan korkeita lämpötiloja, asiaan voi tutustua märkälämpötilojen ja lämpörasituksen kautta, jos aihe kiinnostaa. Lämpötilan vuoksi asuinkelvottomat alueet yleistyvät ja helleaallot pistävät koville niitä alueita, joissa tilanne on muutoin ihan hyvä. Parin viikon paahtava helle voi Euroopassakin täyttää hautausmaita melko tehokkaasti.

Ihminen on toki sopeutuvainen, takana on yksi jääkausi, josta on tultu läpi. Suurempi ongelma on nyt sekä muutoksen vauhti että ihmispopulaation koko. Ääriolosuhteissa mikä tahansa eläinpopulaatio kutistuu luonnollista tietä, se on osa sopeutumista. Ja vaikka se nyt kovasti saattaa jotakuta korveta, ekosysteemin kannalta ihminen on ravintotarpeineen eläin eläinten joukossa.

Eli, katastrofin ainekset tulevat siitä, että seilaamme tuntemattomille vesille ja kaiken lisäksi liian nopeasti.

Näiden pääväittämien lisäksi on liikkeellä paljon muitakin mitäpä jos -juttuja. Toki Golf-virta voi pysähtyä vaikka huomenna, mutta niin voi myös purkautua jokin suuri tulivuori. Näille tapahtumille on olemassa todennäköisyys, samoin niiden vaikutuksille suuntaan taikka toiseen. Mutta ikävä fakta tässä on se, että palavassa talossa istuessa on aika turha lohduttautua sillä, että Foreca lupaa sadetta jossakin vaiheessa tuohikuuta. Oleellista on erottaa, mitä on ihan oikeasti tapahtumassa siitä, mitä voisi joskus mahdollisesti tapahtua.

Tilannehan ei ole tällä hetkellä millään lailla epäselvä. Hiilidioksidipäästöjä ei ole kyetty leikkaamaan, ne nousevat yhä. Mittausdata ei ikävä kyllä tottele kenenkään mielipidettä eikä kumarra kauniita puheita. Mitään todellista merkkiä siitä, että päästöt alkaisivat vähentyä, ei ole. Jäätiköt eri vuoristoalueilla sulavat, mikä vähentää niiden heijastavaa vaikutusta. Samoin syklisesti elävä pohjoinen merijää kutistuu joka kesä kiihtyvällä tahdilla kohti minimiään, jolloin pohjoinen meri pääsee imemään lisää lämpöä. Grönlanti on siinä aika pahassa puristuksessa ja sen jääpeite on myös nyt kovilla. Ja kun meri lämpenee kautta maapallon, se sitoo vähemmän hiilidioksidia sekä vapauttaa enemmän vesihöyryä, joka sekin on kasvihuonekaasu. Ollaan siis kierteessä, joka tällä hetkellä ruokkii itse itseään.

Tietysti lohtuna voi ajatella, että ihmiselo on suhteellisen lyhyt. Tämä tavarajuna, joka näillä päästöillä on saatu vauhtiin, ei pysähdy satoihin vuosiin ilman jotakin dramaattista käännettä. Me, jotka tätä kykenemme lukemaan nyt, emme suurella todennäköisyydellä näe tämän junan pysähtyvän, tuskin edes hidastavan vauhtia. Jäämmekö sen alle, tuskin ainakaan kaikki.

Mutta eipä kannata lusikkaa heittää nurkkaan, sillä vaikka jokin on epätodennäköistä, se ei ole mahdotonta. Maapallon dynamiikka on monien asioiden summa, ja mustia tai valkoisia joutsenia voi ilmaantua taivaalle meistä riippumatta tai emme ole niitä vielä huomanneet. Ihminen voi aina tehdä vain parhaansa ja sen jälkeen toivoa parasta. Ilmakehän koostumuksen muuttaminen ei ollut meiltä kovin viisas teko, mutta niinhän sitä usein käy, että kun saapuu piirikunnallisista kisoista maailmanmestaruuskisoihin, ei tule pokaalia vaan tukkajuhlat.

Näissä merkeissä jatketaan ja katsotaan, mitä tuleman pitää.

AKU – elämäkerta

Pitkätkin tiet päättyvät joskus! Moni varmaan seurasi mielenkiinnolla pientä projektia, jossa parin vuoden tutkimustyön aikana kirjoitin elämäkerran. Minuahan oli pyydetty kirjoittamaan elämäkertaa erinäisistä julkisuuden henkilöistä, mutta en oikein innostunut tästä buumista, joissa kirjailija ja julkkis hitsataan yhteen. Homma taisi lähteä ilmiöitymään, kun Hotakainen kirjoitti Räikkösestä, sitten Tervo kirjoitti Loirista, Kettu Alangosta, Hirvonen Katri Helenasta, Venho Suosalosta jne. jne. ja eiköhän tämä vielä jatku. Eipä mitään, hyvähän se on kirjoittaa, kun lukijoita riittää ja kirjoja kaivataan, mutta tuohon hommaan minun innostukseni ei riittänyt, sori siitä.

Sen sijaan aloin miettiä, kukahan nyt herralle oikein kelpaisi, kun aina pitää olla niin hiton hankala eikä voi suosiolla loikkia sinne, minne muut kollegat ilman turhia mutinoita menevät. Ja keksinhän minä sen, että Aku olisi minuakin kiinnostava henkilö, jonka taipaleesta on todellakin syytä elämäkerta kirjoittaa. Aineiston haaliminen vei aika paljon aikaa ja oli pakko piipahtaa rapakonkin takana, mutta työ on työtä. Kuten arvata saattaa, Aku ei saapunut kulmakahvilaan kertomaan tarinoitaan ja tarinan juuret ovat tukevasti Yhdysvaltain kamaralla. Käsikirjoituksesta muokkautui vuosien saatossa metafiktiivinen teos, jossa suosittu sarjakuvahahmo pääsi kertomaan omasta elämästään. Ja kuten mainoslauseet kertoivat, Aku on tosiaankin monille ihmisille yhtä todellinen kuin Elvis tai kuka tahansa muu kuuluisuus, jota he eivät ole koskaan nähneet mutta josta he ovat kuulleet paljon. Teoksen myötä Aku heräsi eloon, ihan oikeasti.

Mutta koska Suomi on Suomi, täytyi sapluunasta karanneen vähän taas taivutella, että kirja saatiin julki. Tässä apuun tuli Vinopino Oy, jonka mesenaattikampanja toteutti sen nykyään yleistyvän käänteisen mallin kirjamyynnistä. Ihmiset ostivat kirjan ensin, jotta se saatettiin painettua koviin kansiin. Ja tuloshan oli mitä mainioin, kirja on jo kaikkien ostajien hyppysissä. Kaupallista juhlaa tästä ei tietenkään tullut, mutta sehän on tuskin noiden yllä lueteltujenkaan kirjojen tavoite, ainoastaan kansan sivistys ja viihdyttäminen.

Tietenkin näissä nopeissa projekteissa käy niin, etteivät kaikki halukkaat ehtineet junaan mukaan. Mutta eipä hätää, kirjaa painettiin teknisistä syistä sopiva tasaluku, joten muutamia kappaleita kyllä löytyy vieläkin. Jos siis kirjan haluaa lukea, on peräti kaksi polkua.

Jos kirjan haluaa omaksi, sen voi ostaa Rosebudin kirjakaupasta.

Jos kirjan haluaa vain lukea, mutta ei ostaa, sen voi lainata kirjastosta, jos kirjasto on hankkinut sen kokoelmiinsa. Jos se ei ole kokoelmissa, sitä voi aina pyytää hankittavaksi, Suomi on tässä mielessä palveluyhteiskunta.

Täytyy sanoa, että tämän pikku tietokirjan tekeminen oli mukavaa. Tästä toki tuli näin tehtynä enemmänkin bibliofiilien ilo, mutta vaihtelu virkistää! Seuraavat projektit ovat taas ihan jotain muuta.

Ammattina kirjailija

Näin vaalien alla on taas keskusteltu myös suomalaisen kirjallisuuden asemasta ja elinvoimaisuudesta yhteiskunnassamme. Tämä aihe on kiinnostava ainakin joka neljäs vuosi, sillä kirjallisuus kai jollakin tavalla roikkuu yhä mukana kulttuurissamme ja siten vaati myös päättäjiltä hieman huomiota. Toki elämme kovia aikoja, ja vielä kovemmat ovat tulossa, joten usein keskustelu kääntyy siihen, voiko suomalainen kirjailija elää työllään, eli kirjoittamisella.

Kun puhutaan elämisestä, tarkoitetaan varmaankin toimeentuloa kylmän kapitalisesti ajateltuna. Jonakin pohjaviivana tulojen suhteen voidaan pitää valtion taiteilija-apurahaa, joka on nykyään noin 2000 euroa kuukaudessa puhtaana käteen. Tavallisen veronmaksajan kuukausitulo esim. 23 % ansiotuloverolla pitäisi olla noin 2600 euroa, jotta käpälään jäisi sama summa. Jos ajatellaan leikkisästi, että julkaisee yhden aikuisten romaanin vuodessa, pitäisi siitä saada tekijänpalkkiota noin 31 200 euroa, jotta homma toimisi omillaan. Suht hyvillä sopimuksilla tuo tarkoittaa noin 7800 myytyä painettua kirjaa tai noin 40 000 myytyä äänikirjaa. Tässä esimerkissä jokainen kadonnut painettu kirja pitäisi tuoda tilalle noin viisi myytyä äänikirjaa. Eli, karkeasti ottaen yhtälö toimii vielä, kun myy 5000 painettua ja noin 14 000 äänikirjaa vuodessa.  Noilla luvuilla puhtaassa kapitalismissa kirjailija elää kättensä työllä yhtä leveästi kuin valtion määrittelemällä vuosiapurahalla.

Mitä tämä tarkoittaa käytännössä? Kuinka monta kaunokirjailijaa Suomen markkina voi näillä volyymeilla elättää? Jos katsotaan vuoden 2022 myydyimpien kirjojen listaa, alkaa rajat jo hahmottua. Kotimaisen kaunon osalta 14 kirjailijaa rikkoo tuon maagisen 7800 painettuna myydyn kirjan rajan. Äänikirjoissa puolestaan 40 000 rajan rikkoo vain yksi kirjailija, joka sisältyy jo noihin edeltävään neljääntoista. Jos ajatellaan formaattien kombinaatioita, varmasti äänikirjan ja painetun yhdistelmänä tuohon 14 joukkoon nousee joku, mutta esimerkiksi painetun kotimaisen kaunon listoilla sijoilla 15-20 olevat eivät ole lainkaan TOP20 joukossa äänikirjoissa, jonka häntään pääsee 11 900 kappaleen myynnillä. Suomen markkina kykenee siis laskennallisesti arvioiden elättämään arviolta noin 14-20 kaunokirjailijaa, jotka julkaisevat yhden kirjan per vuosi.

Luku saattaa vaikuttaa pieneltä, mutta eipä hätää, onhan meillä lasten- ja nuortenkirjailijoita. Pelkästään listoja tutkimalla tuon 7800 myydyn painetun kirjan rajan ylittää vain neljä tekijää, ja luultavasti tuolla saralla ei ihan samaa rahaa per kirja saa kuin aikuisten osastolla. Äänikirjoista tulee hiukan vetoapua, mutta tuolla listalla TOP20 joukossa on vain kuusi eri nimeä, samat nimet pitävät hallussaan montaa eri sijoitusta eri kirjoilla. Jos nyt ajatellaan, että tuolta saralta kuitenkin löytyy yhteensä 6-8 raja-arvomme ylittävää tekijää, onkin kotimaisen fiktiokirjallisuuden saalis vuositilastojen valossa yhteensä noin 20-28 markkinarahalla elävää tekijää.

Näin tarkasteltuna asia tietysti yksinkertaistuu, mutta jotkut raamit se antaa markkinoiden näkökulmasta. Toki meidän on hyvä muistaa, että suomalainen kirjailija elättää itsensä karkeasti yleistäen pääasiassa seuraavilla tavoilla:

1) Ainoastaan kirjoittamalla, tulot kirjoista ja muista teksteistä, esiintymisistä ja lainauskorvauksista
2) Kirjoittamalla ja jokin sivutyö, mutta ei kokoaikainen
3) Päätoimi jokin muu, kirjoittaminen kulkee rinnalla
4) Kirjoittamalla, puoliso tukee
5) Kirjoittamalla, sosiaaliturva tukee

Kaikissa näissä kategorioissa on tietysti ristiinvetoa ja päällekkäisyyttä jonkin verran. On myös syytä muistaa, että kirjastojen lainauksista lainauskorvausta saa enemmän tai vähemmän kaikkien kategorioiden kirjailijat, joilla lainattuja kirjoja kirjastoissa on, ja samoin apurahoitusta teoriassa kaikki kirjailijat, mutta hiukan epämääräisemmin mekanismein. Tällä tavalla tuo kylmällä matematiikalla laskettu kirjoittamisella elävä joukko kasvaa jonkin verran. Esimerkiksi Sanaston maksamien lainauskorvausten 30000 euron yläleikkuriin osui 2022 peräti 28 tekijää, tämä joukko sisältää toki mahdollisesti myös kääntäjiä ja tietokirjailijoita. Tuossa joukossa on myös päällekkäisyyttä jo markkinakatsauksen kirjailijoihin, joten silkalla suoralla yhteenlaskulla saataisiin liian optimistinen luku kynän varassa elävistä. Ja jotta homma ei olisi liian helppo, meillä on ilahduttavasti muutamia kirjailijoita, jotka myyvät huomattavasti enemmän ulkomailla kuin Suomessa.

Kaiken tämän keskellä on hyvä muistaa, ettei kirjailijan identiteetti kiteydy pelkästään talouteen. Tietysti toimeentulo on olennaista, kun puhutaan ammatista. Suomen markkina on kuitenkin siksi kapea pullonkaula, ettei se kestä määräänsä enempää edes laadukasta kirjallisuutta. Sitä, määritteleekö laadukkaan kirjallisuuden palkintoraati, kriitikot vai lukijat, voi jokainen pohtia ihan itse. Suomessa on kuitenkin kirjastolaitoksen kautta mahdollisuus saada kaikkien saataville sellaistakin kirjallisuutta, joka ei myyntipöydissä tai mediassa viihdy kovin pitkään tai ei lainkaan. Kuinka lukijat sitten kirjansa löytävät, on kokonaan toinen juttu.

Jos ajatellaan valtion kirjallisuuspolitiikkaa, on hyvä muistaa, ettei sen kynnet painu kovin syvälle kapitalismin nahkaan. Valtio ei voi kulutusta ohjata merkittävällä tavalla ja sen rooli on lähinnä suojata tekijänoikeudet ja mahdollistaa laaja kirjallinen kasvualusta apurahoituksen avulla. Kun vaalipaneeleissa puhutaan kirjallisuudesta, puhutaan yleensä valtion rahoituksesta tai sen puutteesta. Lainauskorvauksen määrärahat ovat suoraviivaista tekijänoikeustuloa, jonka jakosuhteet päättävät lainaajat lainaamalla teoksia. Toki maksukatto tasoittaa tätäkin, sen verran suoraan kansanvaaliin on puututtu. Apurahoja valtion kirjallisuustoimikunta jakoi kirjailijoille viime vuonna noin 84 vuoden verran. Nämä 1-, 3- ja 5-vuotiset apurahat jakautuivat 34 kirjailijalle. Säätiöillä on toki oma ja merkittävä osuutensa apurahoituksessa, samoin maakunnallisilla taidetoimikunnilla.

Tästä yhteenvedosta voitte jo päätellä, että kirjailijan ammatti on Suomessakin mahdollinen. Järki kannattaa kuitenkin pitää päässä, sillä jos katsotaan vuonna 2021 julkaistuja uusia nimikkeitä, näkee nopeasti, ettei 447 kotimaista kaunokirjaa, 357 kotimaista lastenkirjaa ja 54 kotimaista nuortenkirjaa todellakaan tuo pankkiin 858 kirjailijaa, joilla on taskut täynnä rahaa. Toki sekin on varmasti tullut tässä selväksi, että Suomessa kirjoittamisella eläviä tekijöitä on enemmän kuin kourallinen, sillä tässähän en nyt penkonut edes tietokirjailijoita, käsikirjoittajia ja kääntäjiä sen tarkemmin. Mutta kuten kaikilla aloilla, kärki on kapea verrattuna ohueen pitkään häntään.

Kirjailijan ammatissa pätee kuitenkin yksi konkarin minulle kertoma totuus. Jos haluaa elää kirjoittamisella, pitää kirjoittaa niin, että sillä elää. Näinpä se taitaa olla.

2022 Annus horribilis

Vuoden summauksessa olisi tietysti trendikästä ylistää kaikkia hienoja saavutuksia myydyistä kirjoista, juostuista kilometreistä aina onnistuneisiin elokuvadiileihin ja saatuihin palkintoihin. Mielelläni sen tekisinkin, mutta vuosi 2022 on ollut kokonaisuudessaan yhtä helvettiä, joten pienet hyvät hetket ovat jääneet kaiken kaaoksen tsunamin alle.

Vuoden 2022 teemana näytti allekirjoittaneen kohdalla olevan Ukko ylijumalan toimesta henkisen, fyysisen sekä taloudellisen pohjan romahduttaminen monin eri pikku kepposin. Suhteellisen hyvin se onnistukin, joten enpä jää vuotta 2022 kaipaamaan. Varmasti muistelmissani, joita en kirjoita, olisi monta kiinnostavaa juttua tästäkin vuodesta. Yleistä väsymistä kuvannee parhaiten se, etten ole työpäiväkirjaani tehnyt kuin seitsemän merkintää koko vuonna. Yleensä kirjoittelen sinne jotakin lähes päivittäin, tai ainakin kerran viikossa.

Vuoteen 2022 oli ladattu paljon toiveita. Omakotitaloasujan suurin remontti on näinä aikoina lämmitysjärjestelmän muutos vanhasta uuteen. Se aloitettiin toki jo tammikuussa paperisodalla, mutta lystiä riitti viivästysten ja säätöjen takia aina syksyyn asti. Vähän aikaa se tuossa toimikin, sitten sekin alkoi nikotella ja huoltoa on kaivattu jo enemmän kuin keskimäärin tässä systeemissä muilla tarvitaan kymmenessä vuodessa. Eiköhän se kohta raiteille saada, kun tämä vuosi on haudattu.

Kirjoittamisen osalta olin varannut itselleni mahtavan, paineettoman vuoden. Minullahan on/oli jo vuoden 2023 kirjatkin paketissa, joten 2022 oli aikaa tehdä rauhassa suuria juttuja. Suuria juttuja toki tehtiinkin, mutta vähän eri suunnalla kuin oletin. Luottamustoimien huono puoli tuli tutuksi, kun muutaman järjestön pelikuviot menivät uusiksi ihmeellisten mutkien kautta. Kirjoittaminen on kuitenkin henkistä puuhaa, joten jos vintillä on liikaa tavaraa, ei keskittyminen oikein onnistu. Kirjailija ei voi vaihtaa vasaraa, jos siitä katkeaa varsi. Lisäksi muutamat uudet innostavat tilaustyöt olivat täyttä ajanhukkaa ja liittyivät siihen harmaaseen laahukseen, jossa on jo runsaasti vanhoja ruumiita. Toki pahoitteluja on saatu kaikesta, mutta eihän postexcusate herätä ketään henkiin eikä tuo menetettyä aikaa takaisin, niin ikävää kuin se onkin.

Krooninen vaivani, jota kai migreeniksi kutsutaan, oli kurissa alkuvuoden mutta loppuvuoden täydessä vauhdissa. Lääkkeiden avulla tuli muutamia edustustilaisuuksia hoidettua mutta muistikuvat niistä ovat hataria tai olemattomia. Muutoinkin muistini kärsi lisävaurioita jonkin verran, mutta sepä ei kai ihme ole, kun tavaraa pursusi yli laitojen.

Hyviä puolia vuodessa oli toki jonkin verran. Ensinnäkin, kun on paskaan joutunut sen yli on kahlattava aina jossakin vaiheessa, sille ei vaan voi mitään. Tulisiipi julkaistiin Tšekeissä. Elokuun viimeinen ehtoollinen on Vuoden johtolanka ehdokkaana. Vanha ahkeruus jaksoi kantaa vuoden yli, joten kirjoja ilmestyi ja ilmestyy 2023. Saatiin e-aineiston lainauskorvaus yleisiin kirjastoihin. Onhan sekin jotain.

Tuleva vuosi ei näytä yhtään miltään. On turha kuvitella enää minkään menevän millään lailla. Vuoden 2024 romaani jäi kirjoittamatta ja saa nähdä, löytyykö se tuolta korvien välistä enää näin vuoden takamatkalta. Hyvä suunnitelma on kahlata heinikossa näkymättömissä eteenpäin ja toivoa, että Ukko ylijumalalla olisi jotakin muuta puuhaa. Pudotan vuoden 2022 pimeyteen ja unohdan sen nyt totaalisesti.

Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinto – uhka vai mahdollisuus?

Kirjailija ja kustantaja juhlan ytimessä.

Kirjallisuuden Finlandia-palkinnot on jälleen jaettu. Onnittelut kaikille voittajille, on aina hienompaa saada palkinto kuin jäädä ilman sitä! Samaan aikaan ikuinen keskustelu siitä, onko kirjallisuuden ns. kilpailuttaminen ja palkitseminen tällä tavalla mitenkään järkevää, jatkui tänäkin vuonna. Asiassa on tietysti monta puolta, ja on ehkä hiukan syytä avata eri näkökulmia.

Finlandia-palkinto perustettiin 1984 ja se oli tarkoitus jakaa ansiokkaan kaunokirjallisen teoksen kirjoittajalle. Vuonna 1993 palkinto rajattiin koskemaan vain romaaneja, eli käytännössä esim. runot putosivat pois palkintoa havittelevasta joukosta. Tietokirjat saivat oman palkintonsa 1989 ja lasten- ja nuortenkirjallisuus (Finlandia Junior) vuonna 1997. Palkintokategoriat ovat eläneet siis vuosien saatossa, mutta 25 vuotta on menty jo samalla kaavalla. Palkinnon suuruus oli aikoinaan 100 000 markkaa, mikä nykyrahassa vastaa noin 36 000 euroa. Siinä mielessä nykyinen palkintosumma (30 000 euroa) on kärsinyt jo melkoisen inflaation.

Mutta mikä on lopulta Finlandia-palkinnon tarkoitus? Tarkastellaanpa muutamia relevantteja seikkoja kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon näkökulmasta (koska sen tunnen parhaiten).  

1) Kirjallisuuden myynnin lisääminen
Palkinto on Suomen Kirjasäätiön myöntämä, tuon säätiön tarkoitus on edistää ja tukea kirjallisuutta ja lukemista Suomessa. Finlandia-palkinto on ehdottomasti Suomen näkyvin kirjallisuuspalkinto ja se kiinnostaa mediaa enemmän kuin muut palkinnot yhteensä. Jos tarkastellaan viimeistä kymmentä vuotta 2012-2021 ja sitä, kuinka saatu palkinto on vaikuttanut kirjan myyntiin, tilanne näyttää painettujen kaunokirjojen osalta tältä:

2012: Ulla-Lena Lundberg: Jää (Is) / Myynti 100 600 kappaletta (2012 vuoden 2. myydyin kirja)
2013:  Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme / Myynti 45 300 (2013 vuoden 4. myydyin kirja)
2014: Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät / Myynti 73 800 (2014 vuoden 1. myydyin kirja)
2015: Laura Lindstedt: Oneiron / Myynti 46 000 (2015 vuoden 3. myydyin kirja)
2016: Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista / Myynti 42 812 (2016 vuoden 5. myydyin kirja)
2017: Juha Hurme: Niemi / Myynti 64 000 (2017 vuoden 1. myydyin kirja)
2018: Olli Jalonen: Taivaanpallo / Myynti 40 400 (2018 vuoden 3. myydyin kirja)
2019: Pajtim Statovci: Bolla / Myynti 35 100 (2019 vuoden 2. myydyin kirja)
2020: Anni Kytömäki: Margarita / Myynti 42 900 (2020 vuoden 2. myydyin kirja)
2021: Jukka Viikilä:  Taivaallinen vastaanotto / Myynti 18 600 (2021 vuoden 4. myydyin kirja)

Tarkastelujakson alkupuolella (2012-2016) voittaja on ollut myydyimpien listalla keskimäärin sijalla 3 ja kirjaa on myyty keskimäärin 61 700 kappaletta. Jakson jälkipuolella (2017-2021) voittaja on ollut myydyimpien listalla keskimäärin sijalla 2,4 ja kirjaa on myyty keskimäärin 40 200 kappaletta. Palkinto on siis säilyttänyt suhteellisesti arvostuksen kirjanystävien joukossa, mutta myyntimäärät ovat selvästi hiipumassa.

Tästä voidaan vetää karkea johtopäätös:
Finlandia-palkinnon voitto lisää voittajakirjan myyntiä kirjallisuuskuplan sisällä mutta laskevasta suunnasta päätellen se ei ole lisännyt tavallisen kansan kiinnostusta kirjaan/kirjallisuuteen. Näyttää äkkiseltään siltä, ettei palkinto houkuttele uusia lukijoita vaan ohjaa niitä entisiä keskittämään ostonsa.

2) Palkinto on voittajalle rahallisesti merkittävä
Jokainen kirjailija tietää, että raha on aikaa. Kirjailijan työssä keskittyminen pelkkään kirjoittamiseen vaatii taloudellisen pohjan, joka takaa työrauhan. Merkittävä, myyntiä nostava palkinto on siis pääsylippu seuraavaan kirjaan ja antaa hyvän mahdollisuuden keskittyä pelkkään työhön.

Valtion vuosiapurahan suuruus on nykyään noin 24 000 euroa. Tuosta summasta ei veroja makseta, mutta MYEL maksetaan (noin 13 %). Finlandia-palkinto on suuruudeltaan 30 000 euroa, mikä on tietysti jo huomattava summa. Siihen päälle ropsahtaa kirjojen myyntitulot, jotka sopimuksista riippuen ovat kirjailijoilla noin 3-4 euroa/painettu kirja. Tarkastelujakson alkupuolella (2012-2016) voittajat ovat siis saanet keskimäärin noin 185 000 euroa kirjamyynnistä (3 euroa per kirja). Tuohon summaan sitten verottajakin iskee kovaa, se kannattaa muistaa. Tarkastelujakson jälkipuolella (2017-2021) kirjamyynnistä samoilla oletuksilla on tullut noin 121 000 euroa. Toki keskiarvoissa hämää se, että ääripäät ovat jopa vuosina 2017-2021 kaukana toisistaan (Hurme 192000 euroa vs. Viikilä 57000 euroa). Joka tapauksessa palkinnosta jää käteen aina jotakin tavallista enemmän, minimissäänkin noin kolmen vuoden työrauha valtion laskuopin mukaan. 

Tästä voidaan vetää karkea johtopäätös:
Finlandia-palkinto on voittajalle rahallisesti merkittävä (yllätys!). 

3) Finlandia-palkinto lisää/edistää lukemista
On selvää, etteivät ihmiset voi kiinnostua asioista, joiden olemassaolosta he eivät tiedä mitään. Finlandia-palkinto on onnistunut nostamaan kirjallisuuden mediaan ainakin niiksi hetkiksi, kun ehdokkaat ja voittaja julkistetaan. Mutta onko tämä näkyvyys lisännyt kiinnostusta kirjallisuuteen, pitänyt sitä ennallaan vai jarruttanut hitaasti hiipuvaa kiinnostusta?

Mitään absoluuttista mittaria, jolla tätä kehitystä voisi tarkkailla, on vaikea löytää. On kuitenkin huomattava, että tarkastelujaksomme (2012-2021) aikana Finlandia-palkinnon voittaja on ollut vuoden myydyin kirja vain 20 %  tapauksista. Kirja on kuitenkin saanut suurimman huomion ja mainokset kyseisenä vuonna, joten tulos ei ole mitenkään loistava. Jos katsotaan TOP3 myyntiä, silloin voittajakirja on sentään onnistunut 70 % kampeamaan itsensä palkintopallille.

Voisi kuvitella, että parhaan mediahuomion saanut kirja olisi juuri se, joka lisäisi kiinnostusta kirjallisuuteen kirjallisuuspiirien ulkopuolella. Juuri tätä joukkoa tarvittaisiin, jos tarkoitus on edistää/lisätä lukemista. Uusilla voimilla voittajan pitäisi aina olla kirkkaasti ykkönen tilastoissa. Toki nyt tarkastelemme vain myyntejä, mutta lainausluvutkaan eivät Suomessa ole nousussa vaan jopa hiukan laskussa. Vuonna 2012 suomenkielisiä kirjoja lainattiin yleisistä kirjastoista 64,4 miljoonaa kertaa kun vuonna 2021 lainauksia oli 58,8 miljoonaa. 

Tästä voidaan vetää karkea johtopäätös:
Finlandia-palkinto ei näytä yleisesti lisäävän lukemista. 

4) Finlandia-palkinto ylläpitää korkeatasoista kaunokirjallisuutta
Kaunokirjallisuuden tasosta on oltu huolissaan aina painokoneen keksimisestä lähtien. Huonon kirjallisuuden on pelätty pilaavan kansan moraalin ja järjen vuosisatojen ajan. Suomessa ollaan nyt siinä tilanteessa, että lukutaidon rapautuessa huonokaan kirjallisuus ei voi pilata ihmisiä, sillä he eivät lue mitään.

Koska olen ollut Finlandia -palkintoehdokkaana peräti kaksi kertaa (2013 ja 2019), palkinto vaalii tietenkin aivan loistavasti korkeatasoista kaunokirjallisuutta. Hyvä kysymys onkin, miten määritellään korkeatasoinen kirjallisuus?

Tästä asiasta on käyty, ja olen itsekin käynyt, melko turhaa debattia monien tahojen kanssa. Tietysti voidaan kiistää, ettei taiteessa ole mitään määritelmiä huono/hyvä -akselilla ja sellainen näkemys toki sopii tähän aikaan oikein hyvin. Joka tapauksessa Finlandia-palkinto on muotoutunut tavalla, jossa voi olla liki 97 % varma, mitä kirjoja kolmihenkinen raati ei ainakaan valitse kuuden ehdokkaan joukkoon. On syntynyt se salaperäinen kollektiivinen maku ja traditio, jonka läpi vaihtuvat raadit tiedostamattaan ajattelevat. Tietysti joskus on poikkeuksia, mutta harvoin. En siis edes yritä tässä käydä taistoon kirjanoppineita vastaan, sillä se on täysin turhaa. Esitän vain muutaman hyvin ärsyttävän kysymyksen hyvien kirjojen luonteesta:

a) Onko kirjan oltava niin kiinnostava, että se halutaan lukea lukemisen ilosta?
b) Onko kirja, jonka lukee loppuun 3 ihmistä, taidokkaampi kuin kirja, jonka lukee loppuun 267 900 ihmistä?
c) Onko tosiaan niin, että maailmalla palkintoehdokkuuksia ja palkintoja saaneet dekkarimme ovat huonoa kaunokirjallisuutta?

Tästä voidaan vetää karkea johtopäätös:
Finlandia-palkinto ylläpitää Finlandia-tasoista kaunokirjallisuutta. 

Lopuksi on hyvä miettiä myös otsikon kysymystä. Absoluuttista totuutta en voi tietenkään tarjoilla, ainostaan oman mielipiteeni. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että Finlandia-palkinto on ainakin kaunokirjallisuudelle tarpeellinen ja hyvä asia. Ilman sitä kirjallisuus menettää vähänkin näkyvyytensä. Sen sijaan Suomen Kirjasäätiö voisi miettiä hiukan palkinnon uudistamista:

1) Lyhytlistalle 8 kirjaa
2) Esiraadin lukijoiden määrän nosto kolmesta kuuteen
3) Palkinnon voittajan valitsee kuusihenkinen raati, vaikkapa edellisen vuoden esiraati
4) Voittosumman nosto 40 000 euroon
5) Lyhytlistalle pääsy tuo kullekin kirjailijalle 2000 euroa. 

Näillä mennään, keskustelu jatkuu!

Kaikki maailman vaivat, osa 2: Sähkö loppuu?

Tänä syksynä olemme saaneet kuulla ja lukea, kuinka meitä uhkaa sähköpula tavalla taikka toisella. Sattuneesta syystä olen joutunut penkomaan Suomen sähköntuotantoa tilastojen ja avoimen datan kautta, eikä asia ole mitenkään maaginen. Empiiristäkin dataa saa kerättyä suhteellisen helposti, joten jonkinlainen kokonaiskuva on kuluneen syksyn aikana muodostunut. Koko maailman tilaan en nyt tässä sukella, puhutaan vaan Suomesta.

Suomen sähköntuotanto rakentuu muutaman peruspilarin varaan. Meillä sähköä tuotetaan ensinnäkin fossiilisten polttoaineiden avulla (tai, CO2-päästöllisten, jos ollaan ihan tarkkoja) erilaisissa voimaloissa ja teollisuuslaitoksissa, jolloin polttoaine voi olla öljyä, kivihiiltä, puuhaketta, turvetta yms. sellaista tavaraa, joka voidaan lappaa uuniin ja tiedetään, että sähkö saadaan laskelmia vastaava määrä. Meillä nämä tuotannot on paketoitu yhteistuotanto ja muu tuotanto sekä tehoreservi -kategoriaan (Liite 6).
Kun tarkastellaan kovan kulutuksen päiviä tammikuulta 2022, jolloin Suomessa tarvittiin noin 12 000 MW (megawattia) sähköä, sitä kyettiin tuottamaan noin 10 500 MW, joista noiden yllä mainittujen osuus oli:
– Muu tuotanto: n. 200 MW
– Yhteistuotanto (teollisuus): n. 1200 MW
– Yhteistuotanto (kaukolämpö): n. 2250 MW
Voidaan olettaa, että tuolloin on melko lailla revitty noista lähteistä irti se, mikä on kyetty ja haluttu, eli kapasiteetin raja liikuu jossakin 3600-4000 MW tietämillä. Toki me näemme, että kapsiteettia on rutkasti enemmän, kuten liitteen 1 takaa löytyvä voimalaitosrekisteri paljastaa.

Suomen toinen sähköntuotannon kivijalka on ydinvoima. Meillähän on nyt viisi ydinvoimalaa, kun Olkiluoto 3 on hiljalleen myös kaupallisessa käytössä. Loviisa 1 ja Loviisa 2 tuottavat kumpikin noin 500 MW sähköä, eli yhteensä 1000 MW. Olkiluoto 1 ja Olkiluoto 2 myllyttävät molemmat noin 890 MW ja Olkiluoto 3 noin 1600 MW. Kun Suomen kaikki ydinvoimalat hyrisevät, ydinsähköä saadaan joulukuusta 2022 lähtien noin 4400 MW. Ydinsähkö on fossiilisten myllyjen kanssa varmuudessa samalla viivalla, eli säästä riippumatta saadaan laitteiden toimiessa ennalta tiedetyt tehot ulos.

Kolmas sähköjalka on Suomessa vesivoima. Siitä irtoaa maksimissaa noin 3200 MW sähköä. Vesivoima on tietysti riippuvainen säästä ja juoksutuksista, mutta sillä voidaan jonkin verran tasata kulutushuippuja juuri tästä syystä. Sateella on tietysti enemmän mahdollisuutta pyörittää turbiineja, mutta Suomessa voimalaitosjoet virtaavat kuivallakin säällä jollakin tavalla. Vesivoima on vihreää energiaa, jos ei nyt oteta huomioon voimalaitosten jokien patoamisen aiheuttamia luontohaittoja. Kun voimalaitos on tehty, sähköä saadaan päästöttömästi.

Neljäs suuri sähköjalka on tuuli- ja aurinkovoima. Suomessa on varsinkin tuulivoiman suhteen tehty rajusti töitä, ja tällä hetkellä maksimikapasiteetti on jo liki 4400 MW. Kuten liitteistä 4 ja 5 voitte nähdä, lisää on tulossa huimaa vauhtia. Aurinkovoimaakin on jo noin 500 MW edestä, mutta koska Suomi on Suomi, ilo on hetkittäistä.

Kaikkien yllämainittujen sähköntuotantotapojen kautta Suomella on laskennallisesti nyt (kun noita CO2 myllyjä käytetään sen verran, mitä esim. viime talvena) maksimikapasiteettia paperilla 16 400 MW. Mutta se on saatavilla vain ja ainoastaan paperilla.

Fossiilisista polttoaineista eroon hankkiutuminen aiheuttaa sähkön tuottamisessa ns. vakaan tuotannon ongelman. Turve-, öljy-, hake-, kivihiili- yms. kattilat ovat simppeleitä tuotantolaitoksia. Kun polttoaine on haalittu kasaan, laitosta voidaan pyörittää tasaisesti ja sähköä tulee verkkoon jatkuvasti tietty MW määrä. Tuotetun sähkön määrä on ennakoitavissa ja laitoksia voidaan käynnistää pakkasilla, kun energiantarve kasvaa. Kuten liitteen 1 takaa löytyvästä excelistä näkee, Suomessa on vielä runsaasti kapasiteettia näissä vanhoissa voimalaitoksissa, jos niitä haluttaisiin käyttää.

Tilanne on kuitenkin se, ettei fossiilisia savumyllyjä haluta enää hyödyntää. Sähkön kulutuksen huipputehot ovat (tai olivat) Suomessa karkaamassa tuotantokapasiteetilta. Näiden savumyllyjen korvaaminen on ajateltu suoritettavan ydinsähköllä (Olkiluoto 3) sekä alati kasvavalla tuuli- ja aurinkovoimalla ja myös sähkön tuonnilla. Ajatus ei ole aivan ongelmaton, sillä tuuli ei käskien tuule, kuten tuosta kuvasta hyvin näkyy. Laskennellisesti näyttää siltä, että tuulivoimasta saadaan keskimäärin sähköä noin 1/3 täydestä kapasiteetista. Jos siis Suomi kaipaisi toista tukijalkaa ydinsähkön rinnalle, tuulivoiman kapasiteetti pitäisi olla noin 12 000 MW. Jos liitteessä 5 kuvattu suunnittelu rakentamistahti hiukan tiivistyy ja ylitetään liitteen 4 rakennusennusteet, voidaan tuohon lukuun päästä 2026-2027. Mutta kuten kuvasta näkyy, laskennallinen maksimikapasiteetti ei tyynellä säällä paljoa lämmitä.

Aurinkovoiman osalta noin mittaviin lukuihin ei koskaan päästä, mutta silläkin voidaan tasata päivä- ja kesäkulutusta ihan mukavasti. Nyt aurinkovoimaa löytyy tosiaan Suomesta liki 500 MW, joka keskiarvoisesti tuottaa noin 70 MW sähköä verkkoon, siis noin 1/7 maksimista. Samalla se vähentää sähkönkulutusta, sillä moni tuottaa aurinkosähköä omiin tarpeisiin, jolloin sitä ei imetä verkosta. Aurinkovoiman ongelma on sama kuin tuulen, tasainen tuotanto ei ole hallittavissa ilman tehokasta varastointi/akustojärjestelmää, jota käsittääkseni meillä ei ole.

Tästä päästäänkin mielenkiintoiseen kysymykseen, mistä sähkö väännetään, jos fossiilisia polttoainekattiloita ei saa käynnistää, eikä paista aurinko eikä tuule? Periaatteessa yksi puskurivara olisi vesivoima, sillä juoksutuksia voidaan säädellä ja siten vääntää vesivoimaloista sähköä tarpeen mukaan tasaamaan väliaikaisia kuoppia. Ikävä kyllä Suomen vesivoimakapasiteetti on vain se 3200 MW, eikä sitä olla tietääkseni nostamassa. Esim. Ruotsi vääntää vesivoimalla sähköä tällä hetkellä, kun tätä kirjoitan, peräti 9500 MW ja Norja 11 000 MW. Suomi jauhaa sitä 1200 MW. Tietysti naapureillamme on siihen paremmat edellytykset, ja Suomessa suurimmat kohteet on jo rakennettu. Mutta Motiva näkee, että vielä pystyisi puristamaan:

”Edullisinta vesivoimakapasiteetin lisäys on, kun olemassa olevien laitosten tehoa kasvatetaan pääkoneistojen peruskorjauksen yhteydessä. Valtaosa jo rakennettujen vesistöjen lisäpotentiaalista saadaan juuri laitosten tehoa kasvattamalla.”

Nyt jos koskaan tuo pitäisi tutkia ja tehdä. Ehkä se suunnitelma on upotettu tuonne liitteeseen 2.

Miltä tulevaisuus siis näyttää? Voisimme tietysti tässä miettiä, olisiko sähkön kulutusta mahdollista leikata tai tehostaa. Se on varmasti kannatettava polku myös, mutta varmaankin tässä vielä jokunen vuosi mennään tuotanto edellä.

Jos siis meillä olisi lupa pyörittää fossiilisia myllyjä ja niihin olisi polttoaineet hankittu, ongelmia ei pitäisi olla, kuten liite 1 näyttää. Jos noita myllyjä ei pyöritetä, ollaan Nord Pool Spotin varassa, eli kun meillä ei tuule eikä aurinko paista, Ruotsin ja Norjan vesivoima toivottavasti paikkaa vajetta. Ja vaje ei saa olla niin suuri, että siirtokapasiteetti ylittyy. Meidän vihreä voima siis rakentuu muiden vihreän voiman varaan, mikä ei tietenkään ole ihan optimitilanne. Toki meillä on pahan naapurin lisäksi nämä hyvätkin naapurit Ruotsi ja Norja, jotka meitä aina auttavat, jos suinkin voivat.

Joka tapauksessa tuulivoiman lisärakentaminen tälläkin vauhdilla aiheuttaa sen, että hyvin pian Suomi tuottaa välillä sähköä huomattavasti enemmän kuin kuluttaa ja sitä riittää ajoittain vientiin melko paljonkin. Sähkön hinta siis pomppii markkinoilla alas ja ylös, mutta ylähuiputkin ovat suurella todennäköisyydellä tulossa alas siitä, missä nyt mennään. Jos päästään tuohon 12 000 MW tuulisähkökapasiteettiin, sopivilla ilmoilla kesällä Suomi voi puskea vientiin jopa 9000 MW sähköä. Lähivuosina (talvet 2023, 2024) olisi ehkä kuitenkin syytä valkata noista Suomen savumyllyistä ne vähiten saastuttavat ja katsoa, mitä niiden kanssa voidaan tehdä, jos tulee se pahin kuoppa. Jos siis sähköstä tulee talven kulutushuipuissa pulaa, se on tietoinen valinta, ei suinkaan mikään luonnon vakio.

Eli, jos valtio aikoo vakauttaa tilanteen, sen pitää:

1) Rakentaa yhä lisää ydinvoimaa

2) Rakentaa/tehostaa vesivoimaa

3) Pitää fossiilimyllyjä tuotannossa

Jokin noista pitää valita, sillä jos mitään ei tehdä, ilman kulutuksen leikkausta ollaan aina kulutushuipuissa siirtoyhteyksin ja sähköntuonnin varassa. Ehkä meillä on jokin suunnitelma, ja ongelma poistuu ihan pian.

LIITTEET:

Voimalaitosrekisteri (1)

Hiilineutraali Suomi 2035 – kansallinen ilmasto- ja energiastrategia (2)

Nord Pool Spot (3)

Rakenteilla oleva tuulivoima (4)

Suunnitellut tuulivoimahankkeet (5)

Fingrid, sähköjärjestelmän tila (6)